06.03.2005 El Gringo, Vaasa Patrik Back Vasabladet, 08.03.2005					"Kent sjöng om en spökstad och detta är verkligen en spökstad" sade en vän. Det var sen söndagkväll i centrala Vasa och just då såg han bara konkursade barer och ett torg där isskulpturer var det mest livfulla. Luften var råkall och snön hängde i luften. Då uppstod känslan av att enda möjligheten till värme fanns i Vasabandet Graceskulls ljudlandskap. På skiva bjuder Graceskull – vars kärna består av sångaren Ove Ritola och organisten Julius Thölix – på lågmält, långsamt och nästan svävande rocksound. Både mörkt och vackert. I söndags spelade bandet på El Gringo och visst bjöd de en liten publikskara på varma och vackra stunder. Ändå fanns känslan av att alla förväntningar inte infriades. De rätta komponenterna för glimrande stunder fanns onekligen där. Det var Julius Thölix orgelslingor och Jocke Kuljus lågmälda gitarrtoner. Tyvärr dränktes både orgel och Kuljus gitarr alltför ofta av trummorna. Kanske berodde det på El Gringos konsertutrymme. Bandet satt inne i något som kan liknas med en grotta. Dessutom är det lågt till tak. Konserten var visserligen en angenäm stund, men med en annan balans mellan instrumenten hade det kunnat bli en glimrande tur i vackra musikaliska landskap. Graceskull spelade tolv låtar. Jag hade gärna hört ytterligare någon låt, till exempel vackra "Beautifullest lie". "Lover" och "Dying Days" bidrog till en stark andra konserthalva. Den absoluta höjdpunkten var "Seasons" som lät gnistrande intensivt. Låten gav välbehövlig glöd i Vasanatten.
	Happiness 4/5 Tero Alanko Soundi, 2/2003					Vaasalaisen Graceskullin Ove Ritola (laulu, akustinen ja sähkökitara, rummut) ja Julius Thölix (koskettimet, basso, ohjelmointi) eivät ole poikkeuksellisen taitavia muusikoita, mutta Happiness-levyn musiikki on heidän omaansa - rehellistä, tunnelmallista ja sydämeen käypää. Se on useimmiten hyvin hiljaa soitettua rockia, jossa ei ole mitään teennäistä tai osoittelevaa. Toteavien laulujen hengessä on paljon samaa kuin Tindersticksin mietteliäissä sävelmissä, tosin ilman tuhansien baarin nurkkapöydässä poltettujen Lucky Strikejen tuomaa patinaa. Välillä Oven unelias ääni ja hänen fraseerauksensa tuovat mieleen hiljaista tuutulaulua laulavan Chris Isaakin.    Levyn sovitukset ovat oivallisia. Miltei joka kappaleesta löytyy pikantti yksityiskohta, johon huomio kohdistuu. Outsiden ja Night Fallsin erinomaiset ohjelmoidut rytmit luovat mielikuvan leirinuotiolla lekottelevasta Depeche Modesta. Push kuulostaa lauluista eniten oikean rockbändin esittämältä ja sen viimeistä kertosäettä edeltävä nostatus ruhjovine bassoineen ja dramaattisine taukoineen alleviivaa hienosti kerron "I'll be what you insist someday" -vakuuttelua. Trains Pass Byn tuokiokuvat liittää toisiinsa etäinen ksylofoni. Muutaman kappaleen lauluosuuksiin olisi toki voinut suhtautua kriittisemmin, sillä esimerkiksi Not That Fastin ja Pushin säkeistöissä Oven ilmaisu vaikuttaa hieman puserretulta.    Happiness on ehkä hieman liian pitkä ja sen kappaleet hieman liian samanlaisia kantaakseen koko mittansa, mutta erittäin hyvä näinkin. Kun Massive Attackin 100th Window tuntuu liian pelottavalta vaihtoehdolta, on Happiness miellyttävämpi valinta viimeiseksi levyksi ennen nukahtamista.
	Happiness 8/10 Ari Väntänen Sue, 2/2003					Se on synti ja häpeä. Nimittäin se, että Graceskull ei soita kelloja monessakaan päässä - vielä. Toisella albumillaan Ove Ritolan ja Julius Thölixin yhtye tiukentaa puristustaan esikuviensa tyylillisestä yhtymäkohdasta, uuttaen ilmeisistä vaikutteistaan verevää ainesta jota kelpaa kallosta nauttia. Tyylillisiä vertauskohtia on helppo hakea, mutta onneksi Graceskullin valttina on kirjoittaa merkityksellisiä ja sisältörikkaita biisejä.Ne kuulostavat omilta, eivät plagiaateilta.    Neulansilmää lähestytään monelta suunnalta, mutta lanka ei huku kertaakaan: Dark Don't Care toimii loistavasti badalamentilaisen kauniilla laulumelodialla sekä sähkölankun rosoisuuden ja nailonkielisen tylpän lämmön kontrasteilla. Kevyesti koneistettu Outside flirttaa Depeche Moden kanssa ja Not That Fastissa Tindersticksin lämpöinen haikeus yhdistyy elämää suuremman kitarapopin mahtipontisuuteen. Graceskullin surumielinen sointi lienee liian realistista gooteille ja toisaalta liian dramatisoimatonta pateettiseen melankoliaan ihastuneelle valtaväestölle. Ennustan silti Graceskullille pitkää matkaa kulttisuosion valaisemalla tiellä, sillä ainakin Nick Caven ystävien luulisi ymmärtävän Happinessin päälle.
	Happiness Mikko Lappalainen Sue - Diskolite, 2/2003					Juoksuaan sian lailla petraa myös Vaasan Turin Brakes eli Ove Ritolan ja Julius Thölixin Graceskull. Tyylikkääksi ja tunnelmia tenhoisasti maalailevaksi aktiksi profiloituneen duon uusi albumi Happiness (Nature Sucks Anyway Records NSAR003) on ehdottomasti parasta Graceskullia tähän mennessä. Aiemmin bändi lähinnä loi kaihoisia tunnelmia, mutta nyt mukana on myös aivan erityisen hyviä ja mieleenjääviä biisejä. Koko touhu on kansia, soundeja, soittoa ja laulua myöten ihan uudella tasolla. Levy on melko hiljainen, akustisen kitaran, tyylikkäiden urku/syna-väritysten ja Oven möreän tulkinnan johdolla etenevä kokonaisuus. Oven lauluääni ja -tapa lienevät se kynnys, johon tässä kompastuu jos kompastuu, siitä nimittäin joko tykkää tai ei tykkää. Minulla ei sen kanssa ole ongelmia.
	Happiness 2/5 Tomi Palsa Rumba, 13.02.2003					Nostan käteni pystyyn antautumisen merkiksi. Olen tehnyt kaikkeni innostuakseni Onnesta, mutta Graceskull jättää minut kylmäksi. Sääli, sillä vaasalaisduolla on asenne kohdallaan. Potentiaalia on, mutta sitä ei osata hyödyntää kriittistä korvaani miellyttävällä tavalla.    Vika on Ove Ritolan laulussa. Miehen matalassa mutta hennossa äänessä on jotakin luotaantyöntävää, joka estää musiikin pauloihin tempautumisen. Graceskullin musiikki rakentuu paljon juuri lauluosuuksien ympärille ja kun tämä heikko perusta pettää, koko komeus romahtaa kasaan. Ritolan ääni ei kykene kannattelemaan niukkuuden periaatteella toteutettuja sävellyksiä ja yrittäessäni keskittyä soittopuoleen, osoittautuu musisointi soitteluksi, taustalla matelevaksi nukkaiseksi äänimatoksi.    Vielä en kuitenkaan menetä toivoani Graceskullin suhteen. Jos seuraavalta julkaisulta löytyy lisää Surrenderin tasoisia pop-kaunokkeja, saatan oppia sietämään vaivaannuttavat laulusuorituksetkin. Nyt on kuitenkin todettava, että yhtye voisi jatkossa keskittyä bändipaitojen tekoon. Olisi minulla paita-sloganista ehdotuskin: "Weak moaning is killing Graceskull's music".
	Happiness 5/5 Vesa Lautamäki One Chord To Another, 04.02.2003					Favourite Song: The Building Blocks Of Falling Apart, Surrender, Trains Pass By, Push...ah basicly the whole album. Hats off, boys and girls. Just when I stated that I won't give the best possible points to all the albums that I review, these bastards go and release an album which is so utterly wonderful and full of honest, hearfelt and beautiful music. Yeah. I knew Graceskull is a good band. I liked their first album quite a lot, The only live performance which I had seen was pretty excellent, but still I didn't even in my dreams expect their second album 'Happiness' to be so fabulous than what it turned out to be. Their debut album 'First Time Again' showed a lot of talent and it had some excellent songs, but the minor flaw was that it wasn't really that consistent. 'Happiness' takes it all a bit further. First of all. It's an integrated whole. There's enough variation to keep one interested, but it still is very consistent and each song fits perfectly to this damn fine album. The album is brimming with greatness. Restful 'The Building Block Of Falling Apart' stirs your soul, dynamic should-be hit 'Surrender' hit you in the heart, 'Push' is bursting with melody and uplifting and sincere 'Trains Pass By' (maybe Ove's best lyrics so far) ends the album in glorious way. Ove's vocals are wonderful. Some other review said that he isn't really that good as a singer. I disagree. Well maybe he doesn't have the strongest voice and he probably isn't the most technical vocalist around, but his voice fits nicely to this softly floating music and reveals the full charm and feel of it. Remarkable and dazzlingly beautiful album.
	Happiness/First Time Again Heli Koponen Rockmusica.net, 17.01.2003					Vaasasta kuuluu kummia. Länsirannikon paikalleen jämähtänyt kaupunkipahanen ei ole koskaan ollut kuuluisa eläväisestä musiikkiskenestään. Vaasalainen huumorimusiikkiryhmä, Klamydia, ei ole varsinaisesti kaupungin ylpeys, vaikka kumman monet asukkaat sen moiseksi tunnustavatkin. Rokkenrollia kaupungissa soitetaan muunlaistakin, mutta kuinka moni edes tietää, että esimerkiksi The Sugarrush on vaasalainen? En minä ainakaan tiennyt vielä pari vuotta sitten. Synkemmän osaston Saraakaan ei kehtaa vaasalaiseksi ylpeillä, kun herrat ovat vasta jonkin aikaa näillä kulmilla majailleet. Nämä tosiasiat huomioon ottaen on helppo innostua uudesta, lupaavasta orkesterista ja antaa sille kaikki huomio, jonka se ansaitseekin. Tervetuloa, Graceskull. Tosin ihan uusi tuttavuus Graceskull ei ole. Kahden miehen taival sai alkunsa loppuvuodesta 2000. Ensimmäinen split-single näki päivänvalon kesällä 2001, ja pitkäsoitto First time again jo syyskuussa. Tuolloin orkesteri oli yhtä kuin Ove Ritola ja Ilkka Kujansivu. Tuottajana hääri puolestaan Julius Thölix, joka muodostaa tätä nykyä duona pysyneen kokoonpanon Ritolan kanssa. Vaikka First time againin syntyessä Graceskull oli varsin nuori isäksi tahi äidiksi, ei se kuulu levyllä. On ikään kuin albumi olisi ollut valmiina Ritolan ja Kujansivun päissä jo vuosia - vain odottaen pääsyään ulos. Graceskullia on mahdotonta yrittää tunkea johonkin tiettyyn genreen. Myöskään vertailukelposia hengenheimolaisia ei bändirintamalta ole helppoa löytää. Jotkut ovat intoutuneet heittelemään tässä yhteydessä Nick Cave ja Tindersticks-vertauksia, mutta itse en lähtisi samalle linjalle. Graceskullin herrojen itsensä alkuperäinen tarkoitus oli luoda herkkää musiikkia "kaksi miestä ja akustinen kitara"-asetelmalla. Herkästä musiikista todellakin on kyse, mutta levyltä löytyy paljon muutakin kuin akustista kitaraa. First time againia kuunnellessa ajatukset vilistää paikoitellen Depeche Moden ja muiden tumman syntikkapopin taitajien maailmaan. Esimerkiksi Lover ei ole vähiten omiaan luomaan tällaisia mielleyhtymiä mollivoittoisine konerytmeineen. Orgaanisempia instrumentteja on bongattavissa muun muassa vähäeleisestä Boxing day-viisusta, Demons:in palatessa jälleen tyylikkäästi diskokomppiin kitaroiden suristessa taustalla. First time againin parasta antia tarjoilee You could be the one. Hauraiden säkeistöjen keskelle on sijoitettu vahva, toistoon turvaava, tyylikkäällä rumputaustalla maustettu kertsi. Levyn kauneinta puolta edustaa Uneasy sekä hidas, surullisten kitaroiden siivittämä The beautifullest lie. Pointsit Graceskull vie kotiin myös Silence makes us strong:n kohdalla. Kyseisessä biisissä on sellaista hittipotentiaalia, että levy-yhtiöiden luulisi tappelevan tästä bändistä kynsin hampain. Vaan niin ilmestyi seuraavakin albumi omakustanteena. Odotettu Happiness putkahti ulos joulukuussa 2002. Neljätoista biisiä käsittävällä Happinessilla on saavutettu selkeää edistystä ensimmäiseen levyyn nähden. First time againia leimannut demomaisuus on poissa, ja tilalle on tullut ammattimaisempi ote myös tuotannon puolelta. Muita eroja haettaessa huomaa myös koneiden käytön vähentyneen merkittävästi. Myöskään miehistönvaihdosten vaikutusta ei parane vähätellä. Levy alkaa hyvin graceskullmaisella, hitaalla Dark don't care-laulelmalla. Seuraava raita, Not that fast tarjoaa ensimmäisen yllätyksen. Vastaavanlaista draivia ei First time againilta juurikaan löytynyt. Tappotyylikkään kertsin voimin ratsastava Not that fast lunastaa heti paikkansa yhtenä parhaimmista Graceskull-viisuista. Puolivälistä kiekkoa löytyvä Push on yksi niistä Happinessin lauluista, joka saa tämän kriitikottaren heilumaan innoissaan mukana, muutenkin kuin live-esiintymistä katsellessa. Levyn vahvimpia biisejä tuntuvat olevan ei-niin-hitaat-ja-hempeät rallit, joskaan ei sellaisista näteistä jäsenistä kuten The building blocks of falling apart tai Night falls ole mitään pahaa sanottavaa. Albumin päättävä Trains pass by puolestaan kuuluu niihin suomalaisen indierockin helmiin, jotka ovat omiaan tuomaan kyyneleet vähänkin herkemmässä tilassa olevan kuuntelijan silmiin. Ei sen enempää sanoitus- kuin soittopuolellakaan ole kummankaan levyn kohdalla moittimista. Varsinaisesta omaperäisyydestä ei lyriikoiden kohdalla voida puhua - aiheet liikkuvat lähinnä ihmissuhteiden iloissa ja suruissa, mutta mikäs siinä. Sanoitukset tukevat musiikkia ja toisin päin. Ove Ritola, jonka kynästä ainakin suurin osa lyriikoista käsittääkseni on peräisin, taitaa myös englannin kielen varsin mallikkaasti. Ainoat miinukset Ritolalle on väistämättä annettava lauluäänestä. Herran ääni on perin matala, eikä sitä voi rehellisesti ylistää vaikka miten tekisi mieli. Ei tällaisella musiikilla mitään Teemu Brunilaa voisi tulkitsijana ollakaan, mutta toisinaan Ritolan yritykset päästä alhaisimmalle ääniasteikolle todella särähtävät korvaan. Iloissani kuitenkin myönnän, että First time againin lauluosuuksiin verrattuna Happinessilla Ritolan ääni kuulostaa jonkin verran paremmalta (ellei tämäkin ole tottumiskysymys?). Graceskullista tuskin koskaan (toivottavasti!) tulee Suomen suosituinta orkesteria saatika maan vientiartikkelia, mutta huomiota se ehdottomasti ansaitsee. Sellaisen musiikkiyleisön huomion, joka osaa arvostaa tällaista kaunista, sydämellä tehtyä tuntojen purkua.
	19.10.2002 Ilokivi, Jyväskylä Lauri Ockenström Gobipress.net, November 2002					Loppuillan Graceskull on koko festareiden ehdottomasti raikkain ja iloisimmin yllättänyt bändi. Vaasalaispoppoo soittaa rauhallista ja kaunista, sävyisää sydänyö-poppia, jota kannattelee laulajan syvä ja karismaattisen tumma bassobaritoniääni. Huolella valitut, kuulaat kitara- ja kosketinsoundit, luonteva soitto ja hyvillä melodioilla varustetut biisit jaksoivat pitää mielenkiintoa yllä suunnilleen koko setin ajan (aivan loppupuolen pientä puutumista lukuunottamatta). Radioystävällisen soundin ansiosta yhtyeellä olisi potentiaalia suuremmillekin areenoille, jos settiin eksyisi vielä todella tarttuva hittibiisi. Anekdoottina mainittakoon loppusetistä kuultu akustinen Iron Maiden versiointi.
	First Time Again 3/5 Antti Lähde Rumba 24/2001, 20.12.2001					Vaasalaisen Graceskullin First Time Again (Nature Sucks Anyway Records) nousee vaivatta vuoden parhaimpien pienkustanteiden joukkoon. Kotimaiseksi yhtyeeksi Graceskull herättää varsin piristäviä ja omaperäisiä assosiaatioita: Spain (muutamakin kappale), Nick Cave and the Bad Seeds (You Could Be the One), New Order (Demons)...Kokonaisuus on hieman linjaton ja paikoin laulupuolella olisi toivomisen varaa (Stay Around), mutta yhtyeen tulevaisuuden tekemisiin kannattaa ehdottomasti kiinnittää huomiota.
	15.12.2001 Club25 in Vaasa Janne Kauppila Pohjalainen, 17.12.2001					Toinen vaasalaisyhtyeistä oli Ove Ritolan ja Ilkka Kujansivun luotsaama Graceskull, joka esiintyi ensimmäistä kertaa kotikaupungissaan. Tummasävyiset kitaraballadit toimivat hämyisellä klubilla mainiosti, varsinkin kun yhtyeen pitkäsoiton konetaustojen sijaan soivat Julle Thölixin Rhodes-urkujen nukkumattisoundit. Yhtyeen kakkoskitaristi Kujansivu laittoi show-vaihteen ja rokkitähtiroolin täysille, suureleisesti esiintyen.
	13.12.2001 Klubi in Tampere Pekka Kytömäki Desibeli.net, December 2001					Graceskull oli saapunut Vaasasta asti heittämään ihka ensimmäisen keikkansa. Kuin varkain esityksensä aloittaneen bändin akustispainotteinen tunnelmapop ei saanut osakseen kaikkien läsnäolijoiden jakamatonta huomiota, mutta miehet vetivät debyyttinsä kunnialla läpi. Laulajan syvähkö ääni sopi musiikkiin hyvin, ja bändiltä tuntui löytyvän kiitettävästi paitsi sävelkorvaa myös showasennetta. Erityismaininnan ansaitsee tyylikäs lopetus: bändiläiset poistuivat lavalta yksitellen ja soitto jatkui viimeiseen mieheen. Graceful.
	First Time Again Mikko Lappalainen Sue Magazine, October 2001					Talvea ja jouluakin puukkaa päälle…Tsekataanpa sen kunniaksi kotimaisten poppibändien aikaansaannoksia menneen syksyn ajalta, vaikka lahjavinkeiksi!    Ja heti aluksi palataan asiaan viimekertaisessa Suomi-katsauksessa esitellyn Graceskullin osalta. Pojat toimittivat kuultavaksi ihan kokopitkän CD:llisen verran rauhallista tunnelmointiaan otsakkeella First Time Again (CDr, Nature Sucks Anyway Records NSAR-001). Levyllä on 11 biisiä intiimiä ja lämminhenkistä, mutta toisaalta myös tummaa ja melankolista musiikkia, josta esim. American Music Clubin ja vanhan kunnon 4AD-soundin (Cocteau Twins, Red House Painters, Mojave 3, Slowdive) ystävät voisivat tykätä - vaikka varsinaisesti Graceskull ei oikeastaan kuulosta miltään edellämainituista! Kevyt koneistus kuuluu oleellisesti 'Skullin soundiin, ja kuuluvimmin biitti iskee yllättävänkin äänekkäässä ja hyökkäävässä elektropoppiksessa Demons. Laulu on kauttaaltaan aika varovaista, ja siihen puoleen toivoisikin eniten kohennusta, jotta tällaisen musiikin kohdalla haussa oleva vaikuttavuus saavutettaisiin. CD oli kiedottu hienoon Hometaping Is Killing Music-logolla (kuka muistaa 80-luvun hevilevyjen varoituksen?) varustettuun t-paitaan mutta pojat: luuletteko te tosiaan, että tavallinen large-kokoinen paita mahtuu rytmitynnyrin peitoksi?
	Atyd/Graceskull Split 8/10 Ari Väntänen Sue Magazine, October 2001					Tällä mahtiksiin kierrätyspahvikansiin - joista jokainen on ihan luonnostaan yksityiskohdiltaan erilainen - sujautetulla nätin läpinäkyvällä pikkupyöriäisellä esiintyy kaksi yhtyettä, jotka muuten voisivat tyylinsä puolesta olla vaikka yksi ja samakin orkesteri. Aiemmin industrial-intresseistään tunnetun And Then You Dien Last Wish of a Dying Man (a Song for Two Pianos) on nimensä loppuosan mukainen, vähän albumi-intronomainen instrumentaaliraita. Sillä ei irrallisena biisinä ole paljonkaan virkaa, mutta toisaalta kappaleen kalsea tunnelma on juuri omiaan vittumaisten syysiltojen sulostuttajaksi. Enemmältikin pointseja niittää tuore tulokas Graceskull, jonka vahvasti Nick Cave -henkisessä, pianolla tunnelmoidussa popsynkistelyssä on jopa tarttuvuutta. Tyylikäs julkaisu ja kelpo musaa pieninä annoksina, Cave- ja Tindersticks-friikeille vaikka suurempinakin.
	Atyd/Graceskull Split Mikko Lappalainen Sue Magazine, September 2001					Tämänkertaiseksi teemaksi kelvatkoon suomalainen Discoliten viitekehyksen äärirajoilla roikkuva musiikki, jota kuitenkin on ylläolevaan osoitteeseen toiveikkaasti tyrkytetty. Osaa ymmärretään, osaa ehkä ei. Joka tapauksessa, tässä nippu uutta suomalaista mielenkiintoista musiikkia - takuuvarmasti vaihtoehtoista ja karua tee-se-itse-meininkiä.    Ensiksi levylautaselle ehtii upean näköinen läpinäkyvä vinyylisingle, jolla kaksi hiukan erityylistä ilmeisen vaasalaista tunnelmointiaktia esittelee tuotantoaan. Kyseessä on salaperäisen Skithund Recordsin tyylikkäästi pakattu julkaisu (SHR 009), ja aivan varmasti limited edition-tyyppinen keräilyharvinaisuus jo julkaistaessa: lätystä on äärivaatimaton 100 kappaleen painos - kaikki kappaleet numeroituja, tietty. Splitin toisen puolen vallannut And Then You Die on se allekirjoittaneen näkökulmasta vähemmän kiinnostava, kuulemma jo vuosia industrial-piireissä pyörinyt nimi, jonka biisi Last Wish Of A Dying Man (A Song For Two Pianos) on, kuten nimen lisäkaneetista voivat nokkelimmat päätellä, eräänlainen klassishenkinen instrumentaali-piano/syna-tutkielma, joka tuo mieleen jotain 4AD-haahuilua a'la Dead Can Dance ja ruotsalaisen Cold Meat Industry-levymerkin gootti/neo-klassismi-yrittäjät. Ei mitenkään kauheata, muttei myöskään kovin vaikuttavaa, eikä paljon muuta kuin tylsää. Toisen posken Graceskullissa (okei, ja unohdetaan ne pippelivitsit sitten heti alkuunsa!) on kuitenkin enemmän asiallista henkeä - saatekirjeessä pojat itse mainitsevat vaikutteikseen Nick Caven, Tindersticksin ja Spainin…No, noin ylväiden esikuvien tasoa on toki melko vaikea saavuttaa (erityisesti laulupuolella kahden ensinmainitun jylhyyksiin on aika tylyä yrittää), joten ei Graceskull tällä You Could Be The One-biisillään em. artisteilta varsinaisesti kuulosta, mutta samaa henkeä poikain herkässä ja surumielisen melankolisessa tilityksessä on, ja muinaiset 4AD-levymerkin huippupäivät tulevat myös tästä mieleen, jollei muusta niin ainakin eräänlaisesta taiteellis-eteerisestä ilmapiiristä. Joku laulettu Mogwai ei myöskään ole mahdoton vertaus. Mielenkiintoinen uusi bändi; tästä olisi mukava kuulla lisää!
	Atyd/Graceskull Split 6/10 Jyrki Witch Inferno Magazine					Kotimaisen industrial-scenen todellinen veteraani, And Then You Die on keskuudessamme jälleen. Tällä kertaa mukaan on saatu toinenkin vaasalaiskyky, Graceskull. Ja kuten arvata saattaa, ATYD on pysynyt uskollisena julkaisuformaatilleen ja puhe on siis vinyylistä. Tämä split-sinkku on jo ainakin neljäs ATYD-vinyyli ja aiempien tavoin rajoitettu painos (100 kpl, läpinäkyvällä vinyylillä). Musiikillisesti ATYD yllättääkin sitten koko rahan edestä, sillä Last Wish of a Dying Man on loppuun asti sovitettu uus-klassisen musiikin kaavaan ja komeasti pianot soivatkin. Myös sävellys itsessään on tyylikäs ja tukee teoksen nimeä. Graceskull on vaikeampi tapaus, sillä taustat kuulostavat varhaiselta Nick Cavelta, mutta laulu edustaa perinteistä brittiläistä shoegazer- osastoa. Ei kuitenkaan hullumpi tuotos tämäkään.